sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Juan Thomás Ávila Laurel: Yössävuori roihuaa

Fabriikki kustannuksen kirjat ovat kiehtoneet minua. Kirjoissa on kuitenkin ollut minulle melkoista hajontaa, yksi on tälläkin hetkellä hyvin pitkässä luvussa, joten en uskaltanut odottaa mitään. Juan Thomás Ávila Laurelin Yössä vuori roihuaa kiinnosti kuitenkin jo kustantajan sähköpostikuvauksen perusteella (ensimmäinen suomennettu teos Päiväntasaajan Guineasta) ja onnekseni sainkin sen kirjaston uutuushyllystä mukaani. Kirjan aloittamisessa olin kuitenkin melko väistelevä, kunnes sitten otin itseäni niskasta ja aloin lukemaan.


Yössä vuori roihuaa kertoo saaren tarinan, jossa päähenkilö muistelee omia ja saaren asukkaiden kokemuksia melko pitkälti luonnon voimien ja satunnaisten ohi kulkevien laivojen armoilla elellen. Saaren asukkaat elävät siis usein varsin köyhissä ja puutteellisissa tilanteissa, eikä tilannetta helpota kun saarelle sattuu esimerkiksi koleraepidemia (joka oli muuten ihan kamalaa luettavaa, kun kärsin itsekin silloin vatsakivuista) tai eräiden sisarusten typeryydestä johtuva valtava tulipalo.

Kirjan tarina oli ihan mukavan kiinnostavaa luettavaa. Jotain kirjasta kuitenkin puuttui. Toistoakin taisi olla ärsyttävyyteen asti. Kirja muistutti minusta kovasti aiemmin FK:n suomentamasta Laura Restrepon Intohimon saaresta, josta olen myös blogannut, eikä sekään kirja oikein täysin saavuttanut minua mutta oli kuvauksena mielenkiintoinen.

Mutta kiintoisa kirja, ja välillä ihan kauhistuttava.


"Mutta keinoja ei ollut, meidän saaremme oli yksin, ei ollut maata jonka puoleen kääntyä ja jonka kanssa käydä yhdessä taistoon loputonta puutetta vastaan. Noihin aikoihin minä ymmärsin, että minun saarellani ihmiset saattoivat turvautua vain toisiinsa, kävi miten kävi."

- Juan Thomás Ávila Laurel: Yössä vuori roihuaa (2017, suom. Laura Vesanto)

perjantai 2. kesäkuuta 2017

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin

Yaa Gyasin Matkalla kotiin oli minulla pitkässä luvussa. Se kärsi myös lukujumini, jonka vuoksi luulin, ettei lupaavalla alulla alkanut kirja edennyt toivomaani tapaan. Mutta nyt, kun kirja on ollut jo useamman viikon luettuna, tiedän että ei se siitä johtunut. Jostakin syystä Matkalla kotiin oli minusta hieman epätasainen kirja, jolta toivoin enemmän.


Kirja lähtee kaukaa 1700 -luvulta, tummasta Afrikasta,  brittein hallinnosta, ja päätyy nykyaikaan. Tarina(t) kulkee hieman pomppien ja kirja on runsas. Koska luin kirjaa pitkän kaavan kautta, en oikein aina pysynyt tarinoissa mukana ja nimetkin menivät sekaisin. Jouduin palailemaan useasti. Mutta samaan aikaan kirjassa oli joitakin lukuja (luin melkein näitä lukuja kuin eri tarinoita, melkein kuin novelleja, niin erilaisia ne minulle olivat), joista ihan hullaannuin ja taputin käsiäni yhteen (no ainakin ajatuksissani). Ja sitten janosin lisää, lisää, mutta vastaani tulikin paljon mielenkiinnottamampi ja persoonattomampi tarinan kohta, josta jäin taas ymmälleni, että mitä tässä tapahtui, vai tapahtuiko minulle, vai kenelle.

Minä luulen, että Matkalla kotiin avautuisi minulle paljon eheämpänä jos lukisin sen toistamiseen. Samaan aikaan lukukokemukseni näin pari viikkoa jälkeenkin päin tuntuu kokonaisuudessaan lähes mitäänsanomattomalta, joten pelkään pahoin, että minulla on koskaan malttia ottaa tätä kirjaa uudestaan ja kokeilla itseäni uudestaan. Mutta jätän kirjan kutittelemaan minua kirjahyllyyni ja katsotaan miten käy. Ainakin kirja taas kovasti tartutti haluni lukea eri kulttuureista ja historiastamme kautta maailman.


"H tarttui sanaakaan sanomatta Thomasin lapioon. Oma lapio toisessa ja Thomasin lapio toisessa kädessä hän selvitti kahden miehen urakan, ja työnjohtaja näki kaiken.
'Eipä ole kukaan ennen käyttänyt kahta lapiota', työnjohtaja sanoi päivän päättyessä kunnioitusta äänessään, ja H vain nyökkäsi. Sen jälkeen työnjohtaja potkaisi Thomasia, joka nyyhkytti edelleen istuallaan. 'Tuo neekeri pelasti juuri henkesi', hän sanoi. thomas kohotti katseensa H:hon, mutta H ei sanonut mitään."

- Yaa Gyasi: Matkalla kotiin (Otava, 2017, suom. Sari Karhulahti, esittelykpl)

tiistai 30. toukokuuta 2017

Satu Taskinen: Lapset

Minulla on ihan järkyttävä bloggauspino tässä edessäni, sillä olen taas päässyt lukemisen makuun. Mutta samalla pinoni pohjalla on kirjoja, joita luin hieman taistellen, lukujumiani ravistellen. Satu Taskisen Lapset jäi mieleeni muista kirjablogeista ja taisin jopa varata sen kirjastoon, jotta saan sen käsiini. Nyt, kun alan blogata kirjasta, noin kuukausi lukukokemuksen jälkeen, en muista siitä hyvinkään paljon. Ei lupaa hyvää. Pahoittelen jo kärkeen.


Aluksi kun selailen kirjaa alkaa mieleeni muistua: Ai niin! Ja sitten huomasin, että muistin väärän kirjan, Riitta Jalosen Kirkkauden, jonka luin myös vasta, eli ei mene nyt ihan putkeen tämä minun bloggaamiseni. Mutta pikku hiljaa alan muistaa, että kirjan juoni taisi olla sellaisen keski-ikäisen opettajamiehen näkökulmasta, joka yrittää mennä lapsenlapsen (?) syntymäpäiväjuhliin ja kirjan ideana on kuvailla tämän miehen ajatuksenjuoksua, kun hän läpi elämäänsä ja monenmoisia ahdinkojaan siinä varrella. Ja tietysti mies joutuu myös kohtaamaan omaa rajallisuuttaan, joka asettaa kuvatut ajatuksenjuoksut omaan asemaansa tarinassa.

Satu Taskisen tapa kirjoittaa oli mielestäni mukava, rytmikäs ja juttelutyyppinen. Oikein viihdyttävää. Tarina eteni mukavasti mutta ehkä siinä ei ollut sellaista monitahoisuutta, jonka puitteissa lukukokemukseni olisi saanut vahvemman jäljen.

Parempi jättää tähän.
Ai niin, taisin lukea tämän melko kovasti kipeänä mutta muistan, että sain kirjasta lohtua varsinkin siitä, että tunsin taas janoa kirjallisuuden pariin.


"Katseeni takertui katuun. Katukiviin. Asvalttia oli paikkailtu, ei löytynyt yhtä isoa ehjää kohtaa, länttejä vain. Samantapainen kuva kuin lentokoneen ikkunasta, näkyi peltoja."

- Satu Taskinen: Lapset (Teos, 2017)

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Ian McEwan: Pähkinänkuori

En ole koskaan aiemmin lukenut supersuosittua ja upea nimistä Ian McEwania. Pähkinänkuori tarttui minulla mukaani kirjastosta juuri siksi, että en ole lukenut, ja siksi että se oli lyhyt ja kaiken lisäksi uutuushyllystä löytyi oikeasti uutuuskirja. Erilaisia juttuja pitää koettaa ja onhan minulla omassa kirjahyllyssäkin joku Ian McEwan odottamassa, joten...


Pähkinänkuori -kirjassa kerrotaan sangen surkea tarina, joka on hauskasti muttei täysin omintakeisesti kuvattu syntymättömän lapsen näkökulmasta. Odottava äiti ryyppää eikä vauvan muukaan verkosto kovin lujilla vetele, joten siinäpä on hieman sarkastisella vauvalla semmoinen maailma odottamassa. Tarina on kuta kuinkin siinä, joskin sellaista jännitysnäytelmääkin kirjaan on pyritty virittelemään.

Pidän harvoin kurjuuden täyspäiväisestä kuvaamisesta, kirjoista kaipaan mieluummin jotain mielihyvää tuottavaa. Lasten kaltoinkohtelu varsinkin on kurjuusasteikon ykkösiä. Totuuden mukaisesti on todettava, että muutoinkaan en saanut Ian McEwanista, hänen tyylistään tai kielestään, oikein erityistä kuvaa, joka olisi minut hullaannuttanut kuin monet monet muut. Pitänee toki mainita, että luin tämän kirjan kautena, jolloin en ollut oikein parhaassa lukutaidossani mutta silti uskallan veikata, ettei Ian McEwan ole runollisesta nimestään huolimatta minun kirjailijani. Parasta kirjassa oli lyhyys ja onneksi se toinenkin kaapissani on vastaavaa sorttia. Pitäähän se nyt joskus lukea.

Ja mietitkin jo, että miten niin ei omintakeisesti? No siten, että yksi ikuisuusbloggauspinossani oleva ihanan ihana Deborah Levy on aloittanut kirjansa Billy and Girl myös kuvaamalla alkuasetelmaa kohdussa olelevan vauvan näkökulmasta, mutta siitä sitten edettiin....


"Trudy ja minä olemme taas nousuhumalassa ja olo on parempi, mutta Claude on painavampi ja aloitti myöhemmin, joten hän on vähän jäljessä."

- Ian McEwan: Pähkinänkuori (2017, Otava, suom. Juhani Lindholm)

maanantai 1. toukokuuta 2017

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina

Elena Ferranten Napolisarja on melkoinen kirjasensaatio. Luin ensimmäisen hieman skeptisesti mutta rakastuin täysin Ferranten tapaan kuvata romaaninsa päähenkilöiden, Elenan ja Linan, kirmailuja Napolin kujia pitkin. Loistava ystäväni oli minulle todella hyvä lukukokemus ja koska olin lukenut monen pitäneen tästä kakkososasta ykköstä enemmän, oli Uuden nimen tarinalle (WSOY, 2017, suom. Helina Kangas, esittelykpl) melko vahva luotto.


Ja Ferrantehan tekee sen taas. Hän kuljettaa heti Napoliin ja tekee sen kyselemättä. Ystävykset, vai "ystävykset", ovat tulleet nuoruus ja varhaisaikuisikään. Lila on naimisissa, eikä aviossa eläminen olekaan mitään ruusuilla tanssimista, vaikka varallisuus ympäröi. Elena taas jatkaa opintojaan, pienten vastoinkäymisten kanssa. Mutta pääasiallisesti kirja keskittyy lomaan, jossa "tytöt" lähtevät yhdessä vuokrataloon, Lilan äidin kanssa. Kolme nuorta naista, joista kahden miehet käyvät viikonloppuisin loma-asunnolla, viettävät kuumaa kesää kahden muun lomailevan nuorukaismiehen seurassa. Ja kun Lila tiedetään, hän tekee juuri sen minkä päähänsä saa. Ja oksat pois. Kirjassa on romantiikkaa, rakastumista, hekumaa, siis nuorta rakkautta. Ja hampaiden kiristelyä.

Uuden nimen tarina oli kohtuullisen nopeaa ja ahmaistavaa luettavaa. Ferranten kyky kerrontaan on ilmiömäinen. Mutta samalla, pahoittelen vertausta jo etukäteen, huvituin välilläkun huomasin ajattelevani, että oikeastaan taidan lukea italialaista saippuaoopperaa! Tunteet syttyvät ja kuviot pyörivät kirjassa mielestäni pitkälti ihmissuhdekuvioissa. Koin tarinan myötä useita eih -hetkiä ja samalla uppouduin ennalta-arvaamattomaan viihteen pariin täysillä. Luin kirjan hyvällä lukuhalulla pääsiäislomani aikoihin mutta silti, pakko mainita, Loistava ystäväni oli minulle kuitenkin se herkempi, kauniimpi, ainutlaatuisempi kirja kuin kevytkenkäisempi ja rebelimpi Uuden nimen tarina. Ja kyllä, luen varmasti sarjan loppuun saakka!


"Tuntui kuin hän olisi odottanut, että sanoisimme viime hetkellä: tule sinäkin. Mutta emme sanoneet. Minä vain kiittelin häntä moneen kertaan ja Lila nousi autosta mitään puhumatta. Stefano ajoi pois renkaat raastavasti ulvoen."

- Elena Ferrante: Uuden nimen tarina

torstai 27. huhtikuuta 2017

Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja

Katja Kaukosen Lumikadun kertoja (WSOY, 2017, kirjastolaina) kiinnitti huomioni kirjablogien kautta. Ja kiitos ilmaiset kirjastovaraukset, pistin taas paukkuen.


Lumikadun kertoja kuvaa puolalaisen pikkukaupungin asukkaiden elämää toisen maailman sodan aikana. Lumikadulle saapuu ulkomainen, mystinen Bajek, jonka näkökulmasta kirjan tarina ja tarinat kerrotaan. Kaukosen teksti oli sujuvaa, napakkaa, osuvaa ja miellyttävää luettavaa. Paikat, ihmiset kuvattiin kirjassa mukavalla tavalla ja lähes nautinnollisesti. Sodanajankuvaukseen, kuten ehkä yleisesti kaiken ihmismielen ja -elämän realistiseen kuvaukseen, mahtuu tietenkin myös surkeutta, köyhyyttä, pulaa ja puutetta. Pelkoa ja sulaa hulluutta. Puolalaisnäkökulman tuominen sotakirjoihin oli mielestäni ihan raikas näkökulma, vaikkakin huomasin, että alan jo hieman työlääntyä ajatuksesta lukea taas uusi kuvaus Hitlerin ajoilta. Luultavasti syy, miksi luin tämän kirjan loppuun saakka (osaan jättää kirjoja myös kesken), oli ensisijaisesti Katja Kaukosen taitava tarinankerronta ennemminkin kuin sen tarina.

Pulmallisinta lukukokemuksessani oli kuitenkin melko vakava lukujumi, jonka onnistuin saamaan pääsiäislomallani Ferranten uuden kirjan (ja nimen, hehe) jälkeen. Yritin aloittaa useampaa kirjaa, mutta vain Kaukosen kirjan olen saanut loppuun saakka. Olen melko varma, että olisin pitänyt Lumikadun kertojasta jossakin muussa ajankohdassa enemmän mutta nyt tässä jumitilassa kirja mikä tahansa jätti, ja jättäisi, minuun valjun jäljen ja se ei johtunut kirjasta eikä kirjailijasta. Mutta uskonpa, etä Lumikadun kertoja herätteli minussa jälleen uutta intoa uusien tarinoisen äärelle... Ainakin toivon niin.

Lukujumi, tuo lukuharrastajan painajainen.
Mutta todettakoon, että tämä kirja sai jo pari kertaa ulkoilmaakin, joten eihän lukuolot voi kevään myötä tästä kuin parantua....?


"Jotkut lähtivät kävellen, toiset polkupyörillä. Hevoskärryjä, autoja. Täyteen ahdattuja linja- ja kuorma-autoja. Osa matkustajista oli kiivennyt katolle. Tuulilasit rikki, lommoutuneita ovia. Tomun peitossa. Sitten bensa loppuu tai polkupyörän rengas puhkeaa. Jos pysähtyy, joku yrittää varastaa auton, polkupyörän, matkatavarat tai tunkeutua väkisin kyytiin. Äitejä lapset sylissä, kengät rikki, rakot jaloissa, uupuneita, janoisia, nälkäisiä ja sairaita."

- Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Bandi: Syytös

Bandi, eli Tulikärpänen, on pseudonyymi, joka on kirjoittanut seitsemän novellia Pohjois-Koreasta kirjaan nimeltä Syytös (S&S, 2017, kirjastolaina, suom. Raisa Porrasmaa). Jokainen varmaan nykyaikana ymmärtää miksi näin on.


Sitä minä en ymmärrä, miten satuin ottamaan tämän kirjan mukaani rentoutuspääsiäislomalleni, koska on sanomattakin selvää, etteivät tarinat olleet mukavia tai rentouttavia. Diktatuurin ja ainaisen epäluulon ja arvioinnin alla eläminen tuntuu länsimaisesta ihmisestä tilanteelta, jota ei järjissään kestäisi. Luin nämä seitsemän eri tarinaa hieman hutiloiden, omaa ahdinkoani säästellen ja jo seuraavaa kirjaa odotellen.
Jos haluat olla poliittisesti valveutunut maailman menosta, kuten nyt kuitenkin ihan hyvä on jossakin määrin aikuisen ihmisen olla, voit lukea tämän kirjan "sivistysmielessä". Mutta rentoutusmieleen en tätä osaa suositella. Lukukokemukseni oli siis kaiken kaikkiaan melko olematon, koska en voinut antautua tälle kirjalle nyt ollenkaan liikaa. Pystyisinkö koskaan. En tiedä.


"'Auttakaa!' Rouva O huusi.
Väkijoukon tiukassa puristuksessa hengittäminen kävi tukalaksi ja olo epätoivoiseksi. Kaikkien näiden ihmisolentojen kuhinassa, lukemattomien käsien ja jalkojen sekamelskassa tuntui kuin hänen päänsä, selkänsä ja lanteensa murskautuisivat. Hän sai rajuja iskuja rintakehäänsä kyynärpäistä ja jopa kepeistä. Tuhkahduttava kuumuus, hien haju, kura joka pärskähteli jaloissa... Kaikki tuo oli merkityksetöntä, hän oli jo täysin tunnoton."

- Bandi: Syytös