sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Ian McEwan: Pähkinänkuori

En ole koskaan aiemmin lukenut supersuosittua ja upea nimistä Ian McEwania. Pähkinänkuori tarttui minulla mukaani kirjastosta juuri siksi, että en ole lukenut, ja siksi että se oli lyhyt ja kaiken lisäksi uutuushyllystä löytyi oikeasti uutuuskirja. Erilaisia juttuja pitää koettaa ja onhan minulla omassa kirjahyllyssäkin joku Ian McEwan odottamassa, joten...


Pähkinänkuori -kirjassa kerrotaan sangen surkea tarina, joka on hauskasti muttei täysin omintakeisesti kuvattu syntymättömän lapsen näkökulmasta. Odottava äiti ryyppää eikä vauvan muukaan verkosto kovin lujilla vetele, joten siinäpä on hieman sarkastisella vauvalla semmoinen maailma odottamassa. Tarina on kuta kuinkin siinä, joskin sellaista jännitysnäytelmääkin kirjaan on pyritty virittelemään.

Pidän harvoin kurjuuden täyspäiväisestä kuvaamisesta, kirjoista kaipaan mieluummin jotain mielihyvää tuottavaa. Lasten kaltoinkohtelu varsinkin on kurjuusasteikon ykkösiä. Totuuden mukaisesti on todettava, että muutoinkaan en saanut Ian McEwanista, hänen tyylistään tai kielestään, oikein erityistä kuvaa, joka olisi minut hullaannuttanut kuin monet monet muut. Pitänee toki mainita, että luin tämän kirjan kautena, jolloin en ollut oikein parhaassa lukutaidossani mutta silti uskallan veikata, ettei Ian McEwan ole runollisesta nimestään huolimatta minun kirjailijani. Parasta kirjassa oli lyhyys ja onneksi se toinenkin kaapissani on vastaavaa sorttia. Pitäähän se nyt joskus lukea.

Ja mietitkin jo, että miten niin ei omintakeisesti? No siten, että yksi ikuisuusbloggauspinossani oleva ihanan ihana Deborah Levy on aloittanut kirjansa Billy and Girl myös kuvaamalla alkuasetelmaa kohdussa olelevan vauvan näkökulmasta, mutta siitä sitten edettiin....


"Trudy ja minä olemme taas nousuhumalassa ja olo on parempi, mutta Claude on painavampi ja aloitti myöhemmin, joten hän on vähän jäljessä."

- Ian McEwan: Pähkinänkuori (2017, Otava, suom. Juhani Lindholm)

maanantai 1. toukokuuta 2017

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina

Elena Ferranten Napolisarja on melkoinen kirjasensaatio. Luin ensimmäisen hieman skeptisesti mutta rakastuin täysin Ferranten tapaan kuvata romaaninsa päähenkilöiden, Elenan ja Linan, kirmailuja Napolin kujia pitkin. Loistava ystäväni oli minulle todella hyvä lukukokemus ja koska olin lukenut monen pitäneen tästä kakkososasta ykköstä enemmän, oli Uuden nimen tarinalle (WSOY, 2017, suom. Helina Kangas, esittelykpl) melko vahva luotto.


Ja Ferrantehan tekee sen taas. Hän kuljettaa heti Napoliin ja tekee sen kyselemättä. Ystävykset, vai "ystävykset", ovat tulleet nuoruus ja varhaisaikuisikään. Lila on naimisissa, eikä aviossa eläminen olekaan mitään ruusuilla tanssimista, vaikka varallisuus ympäröi. Elena taas jatkaa opintojaan, pienten vastoinkäymisten kanssa. Mutta pääasiallisesti kirja keskittyy lomaan, jossa "tytöt" lähtevät yhdessä vuokrataloon, Lilan äidin kanssa. Kolme nuorta naista, joista kahden miehet käyvät viikonloppuisin loma-asunnolla, viettävät kuumaa kesää kahden muun lomailevan nuorukaismiehen seurassa. Ja kun Lila tiedetään, hän tekee juuri sen minkä päähänsä saa. Ja oksat pois. Kirjassa on romantiikkaa, rakastumista, hekumaa, siis nuorta rakkautta. Ja hampaiden kiristelyä.

Uuden nimen tarina oli kohtuullisen nopeaa ja ahmaistavaa luettavaa. Ferranten kyky kerrontaan on ilmiömäinen. Mutta samalla, pahoittelen vertausta jo etukäteen, huvituin välilläkun huomasin ajattelevani, että oikeastaan taidan lukea italialaista saippuaoopperaa! Tunteet syttyvät ja kuviot pyörivät kirjassa mielestäni pitkälti ihmissuhdekuvioissa. Koin tarinan myötä useita eih -hetkiä ja samalla uppouduin ennalta-arvaamattomaan viihteen pariin täysillä. Luin kirjan hyvällä lukuhalulla pääsiäislomani aikoihin mutta silti, pakko mainita, Loistava ystäväni oli minulle kuitenkin se herkempi, kauniimpi, ainutlaatuisempi kirja kuin kevytkenkäisempi ja rebelimpi Uuden nimen tarina. Ja kyllä, luen varmasti sarjan loppuun saakka!


"Tuntui kuin hän olisi odottanut, että sanoisimme viime hetkellä: tule sinäkin. Mutta emme sanoneet. Minä vain kiittelin häntä moneen kertaan ja Lila nousi autosta mitään puhumatta. Stefano ajoi pois renkaat raastavasti ulvoen."

- Elena Ferrante: Uuden nimen tarina

torstai 27. huhtikuuta 2017

Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja

Katja Kaukosen Lumikadun kertoja (WSOY, 2017, kirjastolaina) kiinnitti huomioni kirjablogien kautta. Ja kiitos ilmaiset kirjastovaraukset, pistin taas paukkuen.


Lumikadun kertoja kuvaa puolalaisen pikkukaupungin asukkaiden elämää toisen maailman sodan aikana. Lumikadulle saapuu ulkomainen, mystinen Bajek, jonka näkökulmasta kirjan tarina ja tarinat kerrotaan. Kaukosen teksti oli sujuvaa, napakkaa, osuvaa ja miellyttävää luettavaa. Paikat, ihmiset kuvattiin kirjassa mukavalla tavalla ja lähes nautinnollisesti. Sodanajankuvaukseen, kuten ehkä yleisesti kaiken ihmismielen ja -elämän realistiseen kuvaukseen, mahtuu tietenkin myös surkeutta, köyhyyttä, pulaa ja puutetta. Pelkoa ja sulaa hulluutta. Puolalaisnäkökulman tuominen sotakirjoihin oli mielestäni ihan raikas näkökulma, vaikkakin huomasin, että alan jo hieman työlääntyä ajatuksesta lukea taas uusi kuvaus Hitlerin ajoilta. Luultavasti syy, miksi luin tämän kirjan loppuun saakka (osaan jättää kirjoja myös kesken), oli ensisijaisesti Katja Kaukosen taitava tarinankerronta ennemminkin kuin sen tarina.

Pulmallisinta lukukokemuksessani oli kuitenkin melko vakava lukujumi, jonka onnistuin saamaan pääsiäislomallani Ferranten uuden kirjan (ja nimen, hehe) jälkeen. Yritin aloittaa useampaa kirjaa, mutta vain Kaukosen kirjan olen saanut loppuun saakka. Olen melko varma, että olisin pitänyt Lumikadun kertojasta jossakin muussa ajankohdassa enemmän mutta nyt tässä jumitilassa kirja mikä tahansa jätti, ja jättäisi, minuun valjun jäljen ja se ei johtunut kirjasta eikä kirjailijasta. Mutta uskonpa, etä Lumikadun kertoja herätteli minussa jälleen uutta intoa uusien tarinoisen äärelle... Ainakin toivon niin.

Lukujumi, tuo lukuharrastajan painajainen.
Mutta todettakoon, että tämä kirja sai jo pari kertaa ulkoilmaakin, joten eihän lukuolot voi kevään myötä tästä kuin parantua....?


"Jotkut lähtivät kävellen, toiset polkupyörillä. Hevoskärryjä, autoja. Täyteen ahdattuja linja- ja kuorma-autoja. Osa matkustajista oli kiivennyt katolle. Tuulilasit rikki, lommoutuneita ovia. Tomun peitossa. Sitten bensa loppuu tai polkupyörän rengas puhkeaa. Jos pysähtyy, joku yrittää varastaa auton, polkupyörän, matkatavarat tai tunkeutua väkisin kyytiin. Äitejä lapset sylissä, kengät rikki, rakot jaloissa, uupuneita, janoisia, nälkäisiä ja sairaita."

- Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Bandi: Syytös

Bandi, eli Tulikärpänen, on pseudonyymi, joka on kirjoittanut seitsemän novellia Pohjois-Koreasta kirjaan nimeltä Syytös (S&S, 2017, kirjastolaina, suom. Raisa Porrasmaa). Jokainen varmaan nykyaikana ymmärtää miksi näin on.


Sitä minä en ymmärrä, miten satuin ottamaan tämän kirjan mukaani rentoutuspääsiäislomalleni, koska on sanomattakin selvää, etteivät tarinat olleet mukavia tai rentouttavia. Diktatuurin ja ainaisen epäluulon ja arvioinnin alla eläminen tuntuu länsimaisesta ihmisestä tilanteelta, jota ei järjissään kestäisi. Luin nämä seitsemän eri tarinaa hieman hutiloiden, omaa ahdinkoani säästellen ja jo seuraavaa kirjaa odotellen.
Jos haluat olla poliittisesti valveutunut maailman menosta, kuten nyt kuitenkin ihan hyvä on jossakin määrin aikuisen ihmisen olla, voit lukea tämän kirjan "sivistysmielessä". Mutta rentoutusmieleen en tätä osaa suositella. Lukukokemukseni oli siis kaiken kaikkiaan melko olematon, koska en voinut antautua tälle kirjalle nyt ollenkaan liikaa. Pystyisinkö koskaan. En tiedä.


"'Auttakaa!' Rouva O huusi.
Väkijoukon tiukassa puristuksessa hengittäminen kävi tukalaksi ja olo epätoivoiseksi. Kaikkien näiden ihmisolentojen kuhinassa, lukemattomien käsien ja jalkojen sekamelskassa tuntui kuin hänen päänsä, selkänsä ja lanteensa murskautuisivat. Hän sai rajuja iskuja rintakehäänsä kyynärpäistä ja jopa kepeistä. Tuhkahduttava kuumuus, hien haju, kura joka pärskähteli jaloissa... Kaikki tuo oli merkityksetöntä, hän oli jo täysin tunnoton."

- Bandi: Syytös

lauantai 8. huhtikuuta 2017

Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja

Jälleen kerran kirja, joka sattui käteeni kirjaston uutuushyllyllä ja nappasin sen sen vuoksi mukaani, koska oli kiinnittänyt kirjaan hieman epävarmaa huomiota blogikollegojen kautta. Eksymisen ja unohtamisen kirja (WSOY, 2017) kuulostaa nimeltään (ja näyttää esteettisellä, vaalealla kannellaan) melko poeettisen hienolta, joten epäilin vahvasti taitoani lukea kirjaa oikein. Kirjailija oli minulle ennalta tuntematon.


Ja niinpä kirjastosta tuli käsky, että kirja olisi ensi viikolla takaisin palautettava. Tämä tieto asetti minut tilanteeseen, että nappasin kirjan jo kerran palautuskassissa käytyään, vielä kerran käsiini ja kokeilin lukea pari sivua ennen päivätorkuille vaipumistani, ihan vain, että olisin edes antanut tilaisuuden. Ja mitä ihmettä? Kirjahan alkoi, ja jatkui, ja loppui, todella hyvällä, selkeällä, mielenkiintoisella, taitavalla ja nokkelalla tavalla kerrottuna. Kirja ei ollut ollenkaan niin taiteellinen, mutkikas, symbolinen ja vaikea kuin olin antanut alkutiedoin itseni ymmärtää, vaan kirjassa on todella poikkeuksellisen hyvä, etenevä ja monitasoinen tarina.

Tarina lähtee reippaasti kuvaamalla kolmehenkistä, hieman erikoista perhettä. Perhettä, joka karkaa velkoja, laskuja ja pystyyn noussutta seinää pakoon. Äiti, isä ja Julian -tytär ajavat autolla syrjäseutuja, teltta mukanaan ja varastetun bensan voimalla. Sateen lannistamana he päätyvät valtaamaan talon, joka kerran oli heidän omansa. Aikaa yhdessä olemiseen, leikkimiseen on ja ruuaksi syödään huoleti makeisia. Mutta siltikään leikkisyys ja läheisyys ei vaimenna perheen paettua todellisuutta.

Perheen lisäksi on lastenkodissa kasvanut poika, Jan, jolla on autistisia piirteitä. Jan lähtee Lappiin järjestetylle vaellusretkelle. Vaellus muuttuukin nuorten poikien selviytymisseikkailuksi. Ja sitten nämä tarinat kuroutuvat jollakin tapaa yhteen. Hyvin mielenkiintoisella tavalla.

Rasi-Koskinen on kirjoittanut taitavan ja hyvin mielenkiintoisen tarinan, joka oli luettava loppuun saakka ja yhden päivän aikana. Olipa jälleen kerran hyvä asia, että nappasin mukaani kirjan, johon en kokenut suurta vetoa mutta löysinkin hyvän kirjan ja varsinkin varsin taidokkaan kotimaisen kirjailijan, Marisha Rasi-Koskisen.


"Kun Julia näki Janin ensimmäistä kertaa, hänen oli kylmä kuin ihoon olisi hierottu lunta.
(...)
Poika avasi suunsa mutta Julia ei kuullut mitä hän huusi. Julia heräsi siihen että huusi itse."

- Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja

torstai 6. huhtikuuta 2017

Rodrigo Hasbún: Kiintymyksiä

Toinen lyhyt kirja, jonka löysin kirjastosta oli Rodrigo Hasbúnin Kiintymyksiä (Like, 2017, suom. Sari Selander, 132 s.). Bolivialainen kirjailija oli minulle uusi tuttavuus ja kirjan viidakkomainen syke valloitti mielenkiintoni lähes täyteläisen elokuvakokemuksen lailla.


Kirja kertoo tositapahtumiin perustuvan tarinan Saksasta La Paziin muuttaneesta perheestä, jonka voimakastahtoinen ja vahva hahmo Hans-isä tekee löytöretkiä ja päättää lähteä etsimään legendaarista inkakaupunkia, Paititía Amazonin viidakkoon. Myös perheen tytär Monika lähtee mukaan, kun nuorempi tytär Ertlin ja perheen äiti jäävän suurimmaksi ajaksi kotiin. Äidin kaipuu Müncheniin, tytärten kasvutarina ja isän pako menneisyydestä tekee tarinasta nopeasti etenevän seikkailun, lähes jännärin, jota luin suurella lukuhimolla. Kirjan kulkee monen näkökulman kautta ja aikakausia yhdistellen.

Välillä on todella hauskaa ja virkistävää lukea ihan erilaisia kirjoja, yllärilöytöjä, kuin mihin yleensä tartun. Kiintymyksiä -kirjan kiehtova kansi ja tarinan ytimekkyys ohjasi minut onnekseni tämän omalaatuisen kirjan äärelle. Mietin kirjan jälkeen sen nimeä: Kiintymyksiä. Oikeastaan se on todella hyvä nimi tälle kirjalle. Kaiken eron ja eroamisen rinnalla kirja kertoo myös verisiteistä, perhesuhteista ja näkymättömistä langoista, joita perheiden ja sukujen sisällä väkisinkin koetaan. Koin kirjassa myös jotain miellyttävää, arvokasta tunnelmaa, vaikkakin tarinallisesti se olikin osin lähes raaka.


"Halasimme ennen kuin palasimme leiriin. Se oli ehkä meidän tapamme hyväksyä etäisyys välillämme, meidän tapamme ilmaista se mitä emme osanneet pukea sanoiksi."

- Rodrigo Hasbún: Kiintymyksiä

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan

Kävin viikolla kirjastossa (parasta arkirentoutumista!) ja löysin mukavan pinon uutuuksia, jotka kiinnostivat. Varsin ilahtunut olin siitä, että löysin useammankin lyhyehkön kirjan sillä lukukestävyyteni on näköjään näin arjen tuulissa haasteellinen. Linda Boström Knausgårdin Tervetuloa Amerikkaan oli juuri tällainen hyvin ohut kirja (96 sivua!), jonka nappasin lähinnä vain siksi, vaikka moni asia ei ollenkaan puhunut sen puolesta, että tämä olisi niin sanottu minun kirjani. Kansi, nimi ja aihealue nyt ainakaan. Mutta takakannen Smålandspostenin kuvaus: "...on yksi kielialueemme huomattavammista proosakirjailijoista." taas kannusti kokeilemaan ennestään tuntematonta kirjailijaa.


Tervetuloa Amerikkaan kertoo nelihenkisestä perheestä. Äiti on näyttelijä, isälle puhkeaa mielenterveysongelmia, veli naulaa itsensä omaan huoneeseensa ja Ellen, Ellen vaikenee, eikä puhu lainkaan. Kommunikoinnin pelko on kuvattu kirjassa todella taidokkaasti, sillä tarina kerrotaan Ellenin näkökulmasta ja kuinka hänenkin mielensä joutuu äärimmilleen kaiken kokemansa alla. Tarina on ahdistavakin, ja sen vuoksi olisin melkein vältellyt kirjaa, mutta onneksi en niin tehnyt.

Sillä Smålandposten on oikeassa. Nyt taidan todeta, että olen tainnut löytää oman Knasuni. Boström Knausgårdin kieli on todella kaunista ja kirjan lukeminen oli suuri nautinto juurikin kielellisessä nautintomielessä. Lumouduin kirjailijan kyvystä pitää tiivis ote lukijastaan ja lennättä synkkää tarinaa  leijan lailla myrskyn keskellä. Ja itse asiassa minulle tuli mieleen yksi kotimainen kirjailija. Joka puoletani kyllä vetää täysin vertonsa (jopa ylittäen) pohjoismaisten proosakirjailijoissa ja hän on Hanna Hauru. Kumpaakin yhdistää uskomaton kyky tehdä älykästä, nasevaa kirjallisuutta erityisen tunteellisella ja runollisella tavalla.

Tervetuloa Amerikkaan on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja.


"Me olimme valoisa perhe. Äidin valo riitti meille kaikille. valo, jota hän yllemme levitti."

- Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan (Like, 2017, kirjastolaina, suomennos Petri Stenman)