Näytetään tekstit, joissa on tunniste lukumaratoni. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lukumaratoni. Näytä kaikki tekstit

lauantai 8. heinäkuuta 2017

Lukumaraton, kesä 2017

Osallistuin perinteen mukaan lukumaratoniin, jota heinäkuussa veti ystävällisesti Kirjan jos toisenkin Jane! Kiitos siitä! Linkistä löydät myös maratonin viralliset säännöt, jotka täytin niin, että aloitin maratonini perjantaiaamusta klo 10.00 ja päätin maratonini tänään lauantaina klo 10.00. 24 täyttä tuntia lukemista- ja nukkumista.

Tällä kertaa valitsin jälleen hyväksi havaitsemallani lyhyiden kirjojen taktiikalla mutta halusin samalla myös taata lukunautintoni, joten valitsin pinooni lähinnä vain kirjoja (kirjastosta), jotka olin jo aiemmin lukenut ja päättänyt lukea ne uudestaan. Maratonistani muovautuikin lähinnä Hanna Hauru -maratoni, koska olin löytänyt hänen teoksistaan ilmeisesti kaikki paitsi yhden (esikoisteoksen: Eivätkä he koskaan hymyilleet- tätä en ole lukenut vielä koskaan!). Haurut ovat kirjoja, jotka haluaisin omistaa omassa kirjakaapissani, mutta valitettavasti niitä siellä majailee vain yksi kappale.

Ja kelikin suosi maratoniani: pystyin lukemaan pitkälti ulkona ja aurinko paistoi välillä jopa niin kuumasti, että koin heikotusta (en ole oikein hellekuuman ystävä, + 20 astetta on täysin riittävä minulle). Maratonia ennen kävin pienellä kävelyllä, samoin myös illasta. Kirjojen välillä suoristin ruotoani ja tein vähän lihaskunto- ja venyttelyliikkeitä. Ruokahuolto pelasi mieheni avulla ja kasvaneet lapsenikin antoivat minun lukea hyvin. Sain jopa kannustusta, kun lapseni aika ajoin kysyi montako kirjaa on luettuna? Ja aina hurraukset päälle!

Tässäpä alla lähinnä kuvin maratonini kirjat, joita luin siis yhdeksän kappaletta ja kaikki olivat noin sadan sivun pituisia ja useammat tekstimäärältään kevyitä- muttei sisällöltään. Useammat olen tainnut esitellä täällä aiemminkin, joten pidän kirjoitukseni lyhyenä. Lukeeko näitä kukaan muutenkaan...


Haurun Raaka punainen marja (Like, 2004) oli nyt toisella lukukerrallani täyttä tykistystä ja novellikokoelma oli niin mahtava, että maratonini sai täydellisen alun. Kirja taisikin olla maratonin paras luku. Voisin lainata tuhatta kohtaa tästä kirjasta, jotka liittyisivät muun muassa naiseuteen, ja joita luin välin ääneen, välin uudestaan ja uudestaan ja hämmennyksestä nyökytellen ja kulmiani kohotellen. Lopuksi vähän tirautin itkuakin.


Haurun kieli vei minut mennessään ja seuraavaksi tartuin luonnollisesti toiseen Hauruun: Tyhjien sielujen saareen (Like, 2005), joka kertoo saaresta, jonne spitaaliin ja huulluuteen sairastuneet on koottu- kuolemaan. Päähenkilö, lapsensa pakkoluovuttanut, spitaaliin sairastunut nainen kirjoittaa havaintojaan hitaasti mädäntyen. Ihan kamalaa, toisellakin lukukerralla. Ja ihan mahtavaa.


Toni Morrison: Koti (Tammi, 2014, oma hylly, suom. Seppo Loponen) oli myös kirja, jonka olen aiemminkin lukenut, mutta vähänpä muistin. Alkukirja tuntui nyt lähes pitkästyttävältä, joskin olin siinä ehkä aiempaa paremmin mukana (väitän The Undergroud Railroadin -lukukokemuksen olevan tähän syynä) mutta lopuksi kirja palkitsi lukijansa. Mutta ihmettelin vieläkin, miten muistelin tämän ihan eri kirjaksi? Ja mikä se kirja oli miksi sitä luulin? Kaikkea sitä.


Oli siis pakko jatkaa Haurulla. Liian pienet sandaalit (Like, 2010) oli minusta Haurun niin ikään kevyin ja hienoisesti sarkastisella huumorilla kirjoitettu. Sen vuoksi en itkenyt (Saari -kirjan jälkeen taas itkin) mutta totesin, että hyvää kamaa tämäkin.


Oho oho, Elena Ferrante -tadaaa- vuoden kirjailmiö on täällä keskellä kesäistä suomalaista lukumaratonia. Ilahduin vallan, kun kirjaston hyllyltä löytyi kaksi vanhempaa Ferrantea ihan vaan samalla hetkellä, kun muistin niiden olemassaolon, eikä minun tarvinnut jonottaa sekuntiakaan. Sen kun vaan nappasin kirjat mukaani. Amalian rakkaus (Avain, 2005, suom Taru Nyyströn Abeille) -kirja ei kuitenkaan yltänyt yltiöpäisiin oletuksiini, vaikkakin siinä näkyi selvästi mistä Elena Ferrante on kotoisin. Siis kirjailijana. Pohjat Napolisarjaan on läsnä lähes kaikkine nyansseineen. Tarina hieman ällöhkö ja liian jännärimäinen makuuni.
Maratonini harmitus.


Paperinarujumalasta (Like, 2013) taisi aikoinaan lähteä Hauru hurahdukseni ja niinpä odotin siltä toisellakin lukukerralla paljon. Kirja olikin varsin paljon tiiviimpi kuin muistelinkaan! Heinolaislaisen herätysliikkeen alku ja tuho olisi tällä kertaa minustakin voinut olla runsaampi. Joskisn hyvähän se tämäkin. Todella.


Utopia eli erään kylän tarina (Like, 2008) oli perjantaikesäillan kauhistus. Pohjoiseen sijoittuva autioitunut kylä ja alkoholin huuruinen perhe naapureineen. Melkein yhtä painajaismaista maisemaa kuin Saari -kirjassa. Huhhuh, ja silti taas oli pakko saada lisää Haurua. Kokeilin kyllä myös Sahlbergia ja Hotakaista Utopian jälkeen, mutta en voinut. Hauru -hulluuteni piti saada päätökseen.


Jääkausi (Like, 2017) oli toisellakin lukukerralla mainio. Muttei niin fantastinen kuin ensimmäisellä. Eipä tietenkään. Jääkautta lukiessani ajattelin, että kirja on melkein täydellisin Hauru. Mutta sitten muistin Punaisen, Saaren, Utopian... Ei, kaikki ovat vaan niin hyviä. Ja siis muistakaa: JA kamalia.
Tämän jälkeen painuin pehkuihin ja näin outoja unia, joissa sekoittuivat lapsuuden aikaiset ystäväni ja mystisiä olotiloja.


Aamulla oli hyvä jatkaa maratoniani Linda Boström-Knausgårdin äärellä, jonka Tervetuloa Amerikkaan -kirjan lukukokemus oli ehkä jopa ensimmäistään parempi! Aurinkoisen perheen olo- ja päätöstila mietitytti. Kirjan sulkiessani kello oli 9.50 lauantaiaamuna ja oli aika päättää maratoni.
Haikeana, sillä nautin tällä kertaa siitä todella paljon: en pitänyt kiirettä ja pystyin uppoutumaan kirjoihin oikeasti. Onneksi lukuloma jatkuu, vaikka maraton on taas lopussa.


Olin laittanut itselleni tavoitteen: kahdeksan lyhyttä kirjaa ja kahdeksansataa sivua. Ja pelkkiä hyviä kirjoja jos mahdollista. Tulos oli yhdeksän kirjaa ja 986 sivua. Olen erittäin tyytyväinen tulokseen.

Mukavaa lukukesän jatkoa kaikille!


"Sade väistyy aamun edestä. Hän pakkaa laukkuaan ja jää viimeisenä odottamaan äitiä hakemaan kotiin. Raamattu sidottuna hänen rintaliiveihin - jumalan sormet lihassa."

- Hanna Hauru: Uskoontulo, kirjassa: Raaka punainen marja

maanantai 11. heinäkuuta 2016

Lukumaraton 2016

Sain ystävällisesti kanssabloggareilta vinkkiä jo traditioksi tulleen kesälukumaratonin järjestymisestä! Ja sattuikin niin, että hieman keplottelemalla (siis niin että aloitin lauantaiaamuna, eli maraton aika meni sunnuntaiaamun puoleen), saatoinkin osallistua maratoniin, kohtuu tuoreilla divari- ynnä muu lomareissuostoksien turvin ja mitä parhaimmassa ympäristössä- mökillä.

Maratonia houstasi tänä vuonna Minna Vuo-Cho blogissa Ja kaikkea muuta!


Lukumaratoniin olin valmistautunut siis hieman erilailla kuin aiemmin, jolloin olin valikoinut kirjoja kirjastosta jo viikkoja. Kuitenkin minulle lukumaratonikirjojen a ja ö on, että ne ovat lyhyitä. Pitkän kirjan maratonissa pitäisi olla todella vetävä kirja, että jaksaisin sitä tuntitolkulla tollottaa. Nytkin pinoistani löytyi mukavan lyhyehköjä, eli noin 200 sivuisia (reilu sata olisi optimaalisin) kirjoja. Lisäksi edellisen päivän pitkä, rentouttava lenkki oli erittäin tärkeä, sillä kroppani ei tykkää olla paikallaan pitkiä aikoja, vaan jumitus saattaa kuormittaa kroppaani pahoin jälkiseurauksin.

Aloitin heti lauantaiaamusta, kello 9.30, rohkeasti Tommi Melenderin Kylmällä sodalla (2014, WSOY, edellisen päivän kirjakauppa-alelöytö). Olinhan jo lukenut Melenderia yhden esseekokoelman verran ja todennut ennakkoluuloni kyseenalaisiksi. Kylmässä sodassa kuvataan aikuisen miehen päänsisäistä kaaosta, kun arki järkkyy hänen kaaduttua Islannin matkallaan ja saaden lievän aivovamman. Miehen psyyke alkaa hajoilla ja nykyinen elämä, eli parisuhde toimittajanaisen kanssa, alkaa hajottaa. Miehen kokema paniikki nostattaa kylmän hien lukijallekin. Kirjassa ei kaihdettu räväkkää kieltä ja musta huumorikin kukki mukavasti. Pari kertaa räjähtelin nauruun, pari kertaa ynähdin malliin "nyt meni pikkuisen yli". Mutta Melenderia luen jatkossakin: ei ihan perusmallin jätkä, nimittäin. Mutta Hotakaismaisuus oli minusta tässäkin läsnä, kuten essseissäkin. Jotain perisuomalaisuutta koskettavaa, älykkäällä tarkkanäköisyydellä.

(211 s.)


Toisen kirjan aloituksen kanssa koin hienoista hengästymistä, koska huomasin, että kello oli jo reilusti yli puolenpäivän ja lukumaratonini oli edennyt hitaasti tavoitteeseeni nähden (hoidinhan siinä samalla muksuja ja mökillä hiimaili muutakin porukkaa...!). Otin siis pinoni lyhyimmän ahmaisuun: Joel Haahtela Traumbach (2012, Otava, kirjashoppailu edelliseltä päivältä). Olin aiemminkin yrittänyt lukea Haahtelaa, koska luottoblogistit olivat häntä kehuneet, huonolla menestyksellä (kirja jäi kesken). Tämä oli siis toinen kerta. Traumbach, jonka nimi saattoi olla minulle enne, ei vakuuttanut minua Haahtelan fanijoukkoihin. Kirjan tarinapohja oli todella kapea, lähes olematon, enkä saanut myöskään kielestä mitään sitä hekumallisuutta irti mitä monet muut ovat saaneet. Lienen tälle lajityypille väärä henkilö ja parempi olisi, etten kirjoita tästä enempää. Tosin hienoisia naurukohtauksia aiheutti tämäkin, muiden tunnereaktioiden ohella, muun muassa kohdassa: "Nyt huomaamme juuttuneemme jälleen tyhjänpäiväisiin pohdintoihin, jotka estävät tarinan etenemisen, sillä tarina todella etenee." (mitä se ei tehnyt). Auts, anteeksi.

(112 s. !)


Kolmen maissa aloin olla suomalaista mieskirjallisuutta täynnä ja toivoin itselleni miellyttävän lukukokemuksen, mielellään suoranaista lumoutumista. Minna Rytisalon Lempi (Gummerus, 2016, ennakkokappale kustantajalta) on sangen kehuttu ja blogipiirissä ilmeisesti myös tuttu kirjoittaja (valitettavasti en ole hänen blogiaan lukenut!), mutta minulle ihan uusi nimi. Esikoiskirjaa Lempeä olin koettanut jo aloitellakin pari kertaa aiemmin, mutta vaikka alku on hyvä, iskevä, se ei vain aiemmin jostakin syystä lähtenyt. Syytin väsymystäni. Lempi kertoi sota-ajan Lapista, jossa nuoripari joutuu erilleen sodan vuoksi. Nuori vaimo, jo äiti, katoaa yhtäkiä ja lapsia jää hoitamaan taloudenhoitaja. Kirja kuvataan kolmesta näkökulmasta: masentuneen lässähtäneen Viljamin (isä, mies), sairaan mustasukkaisen ja kyynisen Ellin (taloudenhoitaja) ja kaukaiseksi jäävän Siskon (kadonneen naisen sisko) kautta. Valitettavasti minulle kirjan tarina jäi liian ohueksi ja myöskin ikävässä tilanteessa toimineet henkilöhahmot aiheuttivat minussa pelkästään närää. Harmittaa näin kirjoittaa, koska muiden lukukokemus on ollut tyystin erilainen ja kirjaa on kehuttu vuoden parhaiksi yllättäjiksi. Pahoittelen toistamiseen.

Apua, lukumaratonini alkaa kuulostaa jo valitusvirreltä!

(234 s.)


Viimeiseksi kirjakseni ponnistin saunan jälkeen Per Pettersonin En suostu (2014, Otava, suom. Katriina Huttunen, samaa edellisen shoppailupäivän antia), josta en tiennyt ennalta mitään. Mikä on välillä sangen mukava olotila. Per Pettersonin kirjassa kerrotaan väkivaltaisen ja surullisen lapsuuden kokeneet miehen tarinaa, joka alkaa siitä kun kaksi jo vanhentunutta ystävää tapaavat jälleen kerran. Lukukokemus alkoi olla jo hieman väsymyksestä sumuisampi mutta tarina ja kieli olivat sen verran koukuttavaa ja kantavaa, että jaksoin kirjan vielä saman illan sisään lukea. Kirja oli ehdottomasti lukumaratonini parhaimmistoa, joskaan ei mikään henkeäsalpaava teos. Pohjoismaisesta asettelusta ja tarinan pohjasta tuli mieleeni se yksi Knasu, jonka olin lukenut ja mietin, että ehkä sellaista psykologista trilleriä, Sadie Jonesin Kotiinpaluun tyyliin, tykkääville tämä kirja saattaisi myös kolahtaa.

(243 s.)


Jätin lukumaratonini lepäämään pitkiksi yöuniksi ja totesin aamulla, että ehkäpä vietän aamuteeni muita kirjablogeja lukamalla kuin uutta kirjaa aloittamalla. Aloitettuja nimittäin pöydälleni kyllä jo on... Vaikka maratonikirjani eivät mikään tällä kertaa minua täysin lumonneet tai saaneet aikaan suurta aah -kokemusta, oli runsas lukeminen todella mukavaa. Otin lukemisen suhteen rennosti: pompin trampoliinilla (kokeilen jopa lukea yhtä aikaa- ei onnistunut!), venyttelin paljon, söin säännöllisesti (välipaloina metsätuoreita lakkoja!), pohdin käynkö lenkillä (en käynyt) ja nautin saunomisesta välissä (uinti jäi poikkeuksellisesti väliin, kun oli niin viileä tuuli). Yöllä näin ihan muita unia kuin lukemisunia, ja aamulla odottelin jo innolla, että pääsen kirjatilaukseni pariin lukemaan taas uusia kirjoja. Joten erittäin onnistunut maratonkokemus!

(yhteensä 810 sivua)

Loppukuvassa on lomatuliaisia Lapista. Kirjanmerkki ja uusi teekupponen. Siinäpä vasta ihania muistoja arjenkin varrelle! Mutta nyt minä jatkan lomaa!


"Päätin, etten anna sen enää purskahtaa ulos, en saatana anna. Pitelin leukojani kaksin käsin kiinni. Yritin niellä, niellä. Mutta sanaoksennus nousi aina uudestaan ylös."

- Tommi Melender: Kylmä sota