sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Sadie Jones: Kotiinpaluu

Kirjablogit ovat ottaneet henkeään haukkoen vastaan Sadie Jonesin toisen suomennoksen ja kirjailijan esikoisteoksen Kotiinpaluu (2016, ap 2008, Otava, suomennos Marianna Kurtto, saatu kustantajalta). Myös minä odotin tätä kirjaa erittäin suurin toivein, sillä pidin edellisestä kovasti.


Kotiinpaluu on mielestäni tyyliltään erilainen kirja kuin Ehkä rakkaus oli totta. Kotiinpaluu sijoittuu 1950-luvulle ja sen ympäristöön ja kertoo Lewis Aldridgen tarinan. Kirja alkaa siitä että nuori mies Lewis palaa vankilasta kotiin. Hyvin pian kirja sukeltaa siihen mitä Lewis on elämässään pienenä poikana kokenut ja mihin kaikkeen se johtaa. Kirjan tarina olisi tiivistettävissä minun mielestäni kohtuu lyhyestikin, joten en sitä tee, koska se pilaisi sinun ahmimiskokemuksesi. Tarinaa voisi kuitenkin kuvailla psykologiseksi draamaksi. Kirjan keskeisiä aiheita ovat lapsuus, vanhemmuus, perhesuhteet, alkoholismi, masennus, väkivalta ja itsetuhoisuus. Kirjan yleistunnelma on minusta aika synkkä ja alakuloinen. Kirjassa on kuitenkin hyvin taidokkaasti kuvattu masennusta ja alakuloisen ihmisen mielenmaisemaa ja varsinkin itsetuhoisuutta ja viiltelyä. Luulisin, että kirja kuvaa yllättävän herkkävaistoisesti sen mitä ihminen kokee viillellessään itseään. Niin, kirjassa on  verta ja arpikudosta, ja siinä on rutkasti epäreiluutta. Inhottaa, kun ei auteta. Inhottaa, kun kaikki kasautuu kuin musta mytty. Tekee mieleni ottaa tuo pikkupoika syllin ja rutistaa ja sanoa, että hei se ei oo sun syy, ja viedä hemmettiin tästä kirjasta.

Kirja on siis varsin tunteellinen ja oikein elävä kuvaus elämän koettelemuksista. Se ei kuitenkaan tuonut minulle kovinkaan suuren suurta tunnekokemusta tai hirveän paljon mitään hämmentymistä tai "lumoutumista". Minusta kirjaa olisi voinut tiivistää ja toisekseen olisin toivonut siihen jotakin toivoa aika paljon aiemmin kuin se lopulta tuli. Kirjaa pelastaa paljon kuvattu jazzklubikohtaus, mutta sekin tuntuu jotenkin tutulta? Kirjassa on myös kauniita kohtauksia, kuten hetkittäiset kohtaamiset, ymmärrys ja puollustus ja nämä tulevat osittain nuoren tytön Kitin kautta. Varsinkin lopussa oli jotain sellaista herkkyyttä ja toivoa, mitä sain Ehkä rakkaus oli totta -kirjasta. Siispä, huomaan olevani erilainen bloggari ja kertovani, että tämä lukukokemus oli hyvä, muttei varmastikaan lukuvuoteni parhaita. Pidin näköjään enemmän Ehkä rakkaus oli totta -kirjasta. Minusta siinä Sadie Jonesin kirjailijataidot ovat syventyneet, puhjenneet lähes kukkaansa, ja myös tarina on omaperäisempi kuin hänen vahva, en toki muuta voi sanoakaan, esikoisensa Kotiinpaluu.


"Kit siirtyi vähän matkan pästä Lewisista ja hymyili. Lewis hymyili takaisin, ja he molemmat katsoivat uudestaan taivalle. Lumihiutaleet olivat valtavia ja niitä satoi alkuun vain harvakseltaan. Sitten niitä alkoi tulla melko tiheään. Lumi putoili hitaasti heidän kasvoilleen yksittäisinä, suurina hiutaleina ja sai taivaan näyttämään syvemmältä; suurten hiutaleitten läpi saattoi nähdä kauempana olevia, aivan pieniä hiutaleita, joista muodostui yhtenäinen massa. Lewis katsoi Kitiä, jolla oli yllään lyhythihainen mekko ja jonka pikkutytön käsivarret olivat paljaana hyvin ohuet, mutta vielä talvenkin jälkeen melko ruskettuneet."

- Sadie Jones: Kotiinpaluu

12 kommenttia:

  1. Tämän kirjan ympärillä pyörivä ihailu ja muut mielipiteet ovat niin kummallisia, kun itse luin tämän jo noin 8 vuotta sitten ja ihastuin valtavasti. Mielessäni tämä on edelleenkin Jonesin paras teos. Olen lukenut myös ne kaksi, jotka sijoittuvat esikoisen ja tuon Ehkä rakkaus oli totta väliin. Jonesin kirjoitustavassa on jotain sellaista, että minuun uppoaa kovasti. Hänen mieshahmonsa erityisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinulla on pitkä tuntuma Jonesista. Onko Ehkä rakkaus oli totta on siis hänen uusin? Hmm, luultavasti vielä hyvää on tulossakin. Ehdottomasti seurailtava kirjailija ja tietynlaiseen "luotto-oloon" sopivaa.
      Hmm, mieshahmoissa. Hmm, tässäkin kuvaukset olivat kyllä hyvin uskottavia. Lewis on kyllä niin symppis, että sai minut puolelleen kaikessa räjähtäväisyydessään ja jopa löysyydessäänkin. Isä taas. Hrr. Entä se toinen isä. Tuplahrr!

      Poista
  2. Kiva kuulla vähän vähemmän ihastuneempi kommentti tästä Jonesin kirjasta. Laskee omat odotukset vähän maltillisemmalle tasolle! En lähtökohtaisesti hirveästi syty juuri masennusta ja itsetuhoisuutta kuvaaville kirjoille, varsinkin jos niissä oikein vellotaan (esim. viime vuonna lukemani Yanagiharan A Little Life oli juuri sellainen kirja ja pidin siitä, mutta kaikki se surkeus oli samalla liian raskasta ja vähän kuvottavaa), mutta täytyy kuitenkin joskus kokeilla tätä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tämä ehdottomasti kannattaa lukea ja taas samalla olen tosi iloinen jos laskin kynnystä, sillä tosiaan tunnen tuon tunteen, kun joku kirja kohoaa pilviin!
      Ja voihan olla että jotenkin itse noukin nuo tematiikat värittynein silmälasein ja joku muu jotain muuta. Mutta oli tämä jotenkin sangen surullinen tarina. Mutta kirjoittajan kyky kirjoittaa on hyvää.

      Poista
  3. No minä tosiaan rakastin tätä, mutta ymmärrän näkökulmasi. Ja hassua, että minulle Ehkä rakkaus oli totta tuntui tätä heikommalta. Vaan niinhän ne kirjat jakavat lukijansa.

    Minusta oli jotenkin ihanaa, miten valoisa Kit oli. Se toi hyvän kontrastin kirjalle. Mutta mielestäni tässä ei olisi toiminut liiallinen toivo ja valo, tämä oli minusta hyvä juuri sen tummempien sävyjen vuoksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kit oli ihana Pikku Myy! Liiallinen toivo ei minullekaan toimisi mutta että edes jotain, tuntui että tässä kirjassa oltiin lopulta niin kovin yksin eikä tulevaisuuskaan kovin valoisalta näyttänyt. Mutta sehän on vain todellista elämää. Ehkä minä haikaan kirjallisuudesta just sitä toivoa.

      Poista
  4. Minä olen edelleen vian ihastunut Kotiinpaluuseen. Tämä on inulle birttiversio loistavasta, huikeasta Linnuntiestä. Veikkanpa, että molemmat teokset ovat loppuvuodesta kuumassa ryhmässäni.

    Aika ihme kirja saa Saie Jonesilta tulla, että menee tämän ohi.

    Anteeksi siis nyt Bleue, että en voi myötäillä, mutta kiva kuulla, että tämän joku voi kokea noinkin. Toisaalta, minähän tykkään tietystä synkkyydestä, kunhan se ei ylitä sisimmän kestoni rajaa. Tässä oli kaikki!

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No se Linnuntie on lukematta ja siitä on jo pitkä kytö...
      Ja höpötihöp ei tarvetta anteeksipyytelyyn! Nämähän ovat yksilöllisiä lukukokemuksia :). Kullakin oikeus rehellisyyteen ja kokemukseen. Ja hyvä kirjahan tämä ja ymmärrän että sille on laaja lukijajoukkonsa, minulle tässä oli taas sitä psykologista draamaa jota en oikein kirjallisuudesta paljoakaan hae :).

      Poista
  5. Minusta tämä oli hieno romaani. Paikoin itsestäänselvyyksiä (miksi masentunut, tavallaan hylätty nuori aina viiltelee itseään? Tai ehkä tekee niin oikeastikin, en tiedä, mutta kirjoissa se kerronnallisella tasolla väsyttää), mutta väkevä tunnelma. Tämä piti kyllä otteessaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle taas se viiltelyn kuvaus oli ainutlaatuista, en ollut aiemmin näin hyvään kuvaukseen törmännyt. Ehkä siksi että karttelen mahdollisesti yleensä tällaisia tarinoita.
      Väkevä tunnelma kyllä. Mulla kyllä välillä tunnelma jotenkin hiipuikin. En tiedä vaikuttiko sekin että Morrisonin kirja edellisenä kolahti niin syvästi. Tosin en usko fanittavani tätä kybällä missään lukuhetkessä.

      Poista
  6. Minä odottelen tätä kirjastosta luettavaksi, joten palailen myöhemmin lukemaan postaustasi tarkemmin. Olen lukenut Jonesilta kaksi romaania, ja molemmista pidin, joten tältäkin odotan paljon.
    Blogissani on sinulle haaste. Käy kurkkaamassa, jos jaksat. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskonpa, että tykkäät kun olet jo kahdesta pitänyt :)!

      Minäpäs vilkasen!

      Poista