lauantai 8. heinäkuuta 2017

Lukumaraton, kesä 2017

Osallistuin perinteen mukaan lukumaratoniin, jota heinäkuussa veti ystävällisesti Kirjan jos toisenkin Jane! Kiitos siitä! Linkistä löydät myös maratonin viralliset säännöt, jotka täytin niin, että aloitin maratonini perjantaiaamusta klo 10.00 ja päätin maratonini tänään lauantaina klo 10.00. 24 täyttä tuntia lukemista- ja nukkumista.

Tällä kertaa valitsin jälleen hyväksi havaitsemallani lyhyiden kirjojen taktiikalla mutta halusin samalla myös taata lukunautintoni, joten valitsin pinooni lähinnä vain kirjoja (kirjastosta), jotka olin jo aiemmin lukenut ja päättänyt lukea ne uudestaan. Maratonistani muovautuikin lähinnä Hanna Hauru -maratoni, koska olin löytänyt hänen teoksistaan ilmeisesti kaikki paitsi yhden (esikoisteoksen: Eivätkä he koskaan hymyilleet- tätä en ole lukenut vielä koskaan!). Haurut ovat kirjoja, jotka haluaisin omistaa omassa kirjakaapissani, mutta valitettavasti niitä siellä majailee vain yksi kappale.

Ja kelikin suosi maratoniani: pystyin lukemaan pitkälti ulkona ja aurinko paistoi välillä jopa niin kuumasti, että koin heikotusta (en ole oikein hellekuuman ystävä, + 20 astetta on täysin riittävä minulle). Maratonia ennen kävin pienellä kävelyllä, samoin myös illasta. Kirjojen välillä suoristin ruotoani ja tein vähän lihaskunto- ja venyttelyliikkeitä. Ruokahuolto pelasi mieheni avulla ja kasvaneet lapsenikin antoivat minun lukea hyvin. Sain jopa kannustusta, kun lapseni aika ajoin kysyi montako kirjaa on luettuna? Ja aina hurraukset päälle!

Tässäpä alla lähinnä kuvin maratonini kirjat, joita luin siis yhdeksän kappaletta ja kaikki olivat noin sadan sivun pituisia ja useammat tekstimäärältään kevyitä- muttei sisällöltään. Useammat olen tainnut esitellä täällä aiemminkin, joten pidän kirjoitukseni lyhyenä. Lukeeko näitä kukaan muutenkaan...


Haurun Raaka punainen marja (Like, 2004) oli nyt toisella lukukerrallani täyttä tykistystä ja novellikokoelma oli niin mahtava, että maratonini sai täydellisen alun. Kirja taisikin olla maratonin paras luku. Voisin lainata tuhatta kohtaa tästä kirjasta, jotka liittyisivät muun muassa naiseuteen, ja joita luin välin ääneen, välin uudestaan ja uudestaan ja hämmennyksestä nyökytellen ja kulmiani kohotellen. Lopuksi vähän tirautin itkuakin.


Haurun kieli vei minut mennessään ja seuraavaksi tartuin luonnollisesti toiseen Hauruun: Tyhjien sielujen saareen (Like, 2005), joka kertoo saaresta, jonne spitaaliin ja huulluuteen sairastuneet on koottu- kuolemaan. Päähenkilö, lapsensa pakkoluovuttanut, spitaaliin sairastunut nainen kirjoittaa havaintojaan hitaasti mädäntyen. Ihan kamalaa, toisellakin lukukerralla. Ja ihan mahtavaa.


Toni Morrison: Koti (Tammi, 2014, oma hylly, suom. Seppo Loponen) oli myös kirja, jonka olen aiemminkin lukenut, mutta vähänpä muistin. Alkukirja tuntui nyt lähes pitkästyttävältä, joskin olin siinä ehkä aiempaa paremmin mukana (väitän The Undergroud Railroadin -lukukokemuksen olevan tähän syynä) mutta lopuksi kirja palkitsi lukijansa. Mutta ihmettelin vieläkin, miten muistelin tämän ihan eri kirjaksi? Ja mikä se kirja oli miksi sitä luulin? Kaikkea sitä.


Oli siis pakko jatkaa Haurulla. Liian pienet sandaalit (Like, 2010) oli minusta Haurun niin ikään kevyin ja hienoisesti sarkastisella huumorilla kirjoitettu. Sen vuoksi en itkenyt (Saari -kirjan jälkeen taas itkin) mutta totesin, että hyvää kamaa tämäkin.


Oho oho, Elena Ferrante -tadaaa- vuoden kirjailmiö on täällä keskellä kesäistä suomalaista lukumaratonia. Ilahduin vallan, kun kirjaston hyllyltä löytyi kaksi vanhempaa Ferrantea ihan vaan samalla hetkellä, kun muistin niiden olemassaolon, eikä minun tarvinnut jonottaa sekuntiakaan. Sen kun vaan nappasin kirjat mukaani. Amalian rakkaus (Avain, 2005, suom Taru Nyyströn Abeille) -kirja ei kuitenkaan yltänyt yltiöpäisiin oletuksiini, vaikkakin siinä näkyi selvästi mistä Elena Ferrante on kotoisin. Siis kirjailijana. Pohjat Napolisarjaan on läsnä lähes kaikkine nyansseineen. Tarina hieman ällöhkö ja liian jännärimäinen makuuni.
Maratonini harmitus.


Paperinarujumalasta (Like, 2013) taisi aikoinaan lähteä Hauru hurahdukseni ja niinpä odotin siltä toisellakin lukukerralla paljon. Kirja olikin varsin paljon tiiviimpi kuin muistelinkaan! Heinolaislaisen herätysliikkeen alku ja tuho olisi tällä kertaa minustakin voinut olla runsaampi. Joskisn hyvähän se tämäkin. Todella.


Utopia eli erään kylän tarina (Like, 2008) oli perjantaikesäillan kauhistus. Pohjoiseen sijoittuva autioitunut kylä ja alkoholin huuruinen perhe naapureineen. Melkein yhtä painajaismaista maisemaa kuin Saari -kirjassa. Huhhuh, ja silti taas oli pakko saada lisää Haurua. Kokeilin kyllä myös Sahlbergia ja Hotakaista Utopian jälkeen, mutta en voinut. Hauru -hulluuteni piti saada päätökseen.


Jääkausi (Like, 2017) oli toisellakin lukukerralla mainio. Muttei niin fantastinen kuin ensimmäisellä. Eipä tietenkään. Jääkautta lukiessani ajattelin, että kirja on melkein täydellisin Hauru. Mutta sitten muistin Punaisen, Saaren, Utopian... Ei, kaikki ovat vaan niin hyviä. Ja siis muistakaa: JA kamalia.
Tämän jälkeen painuin pehkuihin ja näin outoja unia, joissa sekoittuivat lapsuuden aikaiset ystäväni ja mystisiä olotiloja.


Aamulla oli hyvä jatkaa maratoniani Linda Boström-Knausgårdin äärellä, jonka Tervetuloa Amerikkaan -kirjan lukukokemus oli ehkä jopa ensimmäistään parempi! Aurinkoisen perheen olo- ja päätöstila mietitytti. Kirjan sulkiessani kello oli 9.50 lauantaiaamuna ja oli aika päättää maratoni.
Haikeana, sillä nautin tällä kertaa siitä todella paljon: en pitänyt kiirettä ja pystyin uppoutumaan kirjoihin oikeasti. Onneksi lukuloma jatkuu, vaikka maraton on taas lopussa.


Olin laittanut itselleni tavoitteen: kahdeksan lyhyttä kirjaa ja kahdeksansataa sivua. Ja pelkkiä hyviä kirjoja jos mahdollista. Tulos oli yhdeksän kirjaa ja 986 sivua. Olen erittäin tyytyväinen tulokseen.

Mukavaa lukukesän jatkoa kaikille!


"Sade väistyy aamun edestä. Hän pakkaa laukkuaan ja jää viimeisenä odottamaan äitiä hakemaan kotiin. Raamattu sidottuna hänen rintaliiveihin - jumalan sormet lihassa."

- Hanna Hauru: Uskoontulo, kirjassa: Raaka punainen marja

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Zadie Smith: Valkoiset hampaat ja Nimikirjoitusmies

Hurahdin siis kirjailijaan nimeltä Zadie Smith. Nyt olen pahassa koukussa ja koko ajan pitää olla Smith kesken, muuten ei voi olla. Kaksi kirjaa enää jäljellä, joten mitenhän sitten käy?
Swing Timesta se lähti, ja sen jälkeen tartuin kirjastosta kirjailijan heti läpilyöneeseen esikoiseen Valkoiset hampaat (2001, WSOY, suom. Irmeli Ruuska), jota luin tunteet solmussa.


Pohjois-Lontoon arkea, erilaisia perheitä, kulttuurien sekamelska. Ja hiiri. Olen hämmentynyt. Smith kirjoittaa lähes pikkutarkasti tarinoitaan ja välillä olen kuolon partaalla noihin nyansseihin, sitten kirjailija tekee sen, missä aistisoluni iskeytyy äärimmilleen ja imen joka välinkin tekstistä. Sitten taas päivittelen, joko tämä loppuu ja eihän tämä lopu. On kuin lukisin klassikkoa, josta en älyä yhtään mitään mutta silti olen niin pahasti addiktoitunut, etten voi lo-pet-taa.

Rakasta Smithin kirjoituksen vapautta, riemua, mahdollisuutta (itse itsensä mahdollistaen) kirjoituksen kaikkiin suuntiin. Mikään ei ole kiellettyä
Ei edes pisteiden puuttuminen. Tai että ajatus sukeltaa ihan tajuttoman kauas ja jättää lukijansa kilometrien päähän valonnopeutta hipoen.
Valkoiset hampaat on minulle tuntuvia katkelmia, kömpelöitä miehiä samettihousuissaan ja ajatusten sortoa. En saa kokonaisuudesta kiinni, enkä kaikissa tilanteissa olisi saanut kirjaa koskaan loppuun.


Mutta Nimikirjoitusmies (2004, WSOY, suomentanut Irmeli Ruuska- hän uskaltautui toisenkin ääreen! Nostan hattua!). Aluksi totean, että ei hemmetti, taas mennään. Nimikirjoitusmies alkaa mystisesti, Alex-Li Tandem sekoilee huumehöyryssään niin että itseäkin vapisuttaa. Elää nimikirjoitusmaailmassa. Ahaa- nyt päästään selkeämmin taiteen äärelle, mihin Swing Timessa ihastuin. Ja samalla kirjaan astuu myös gloriaa huokuva, jumalatar, lumoava, säteilevä Kitty. Luen elämäni parhaimpia kohtauksia Kittyn, suuren taiteilijan, näyttelijättären kohtaamisesta ja lähes liikutun kirjailijan uskomattomattasta intensiteetistä mitä hän on tuohon kohtaukseen kirjoittanut. Päätän etten päästä Smithistä koskaan irti.

Nimikirjoitusmies on koosteisempi, no ainakin yrittää! Joskin Swing Timeen sulavuuteen on vielä matkaa. Mutta kaiken kaikkiaan Zadie Smith alkaa jo vapautua kirjoituksessaan niihin sfääreihin, joilla on hyvä jatkaa. Kirja määrittyy minulle selkeämmin kappaleisiin ja rakastan ensimmäisen kirjan väliotsikoiden alla olevia pilkahduksia tulevaan tekstiin, joihin palasin usein kappaleen jälkeen- ja nauroin jälleen kerran lisää. Zadie Smith upottaa veitsensä huumorintajuni suoneen ja nautin sen pulppuamisesta.

Tämä tarina on tosi. Aloin kokea epätoivoa, kun Nimikirjoitusmies oli 100 sivun päästä lopusta. Oli juhannusaatonaatto ja kesäpäivä parhaim... no kuitenkin juhannus, ja laukustani ei löytynytkään sitä seuraavaa Smithin kirjaa, jonka olin jo hyvissä ajoin lainannut! Olin arvioinut, etten mitenkään saa luettua kirjaa juhannuksena, koska Valkoisissa hampaissakin meni ihan älyttömän kauan. Mutta siinä minä olin ja ahdistus Smithittömästä olotilasta kasvoi. Ajoin tunnin pitkin kesämökkikylää etsien kirjastokirjaa (kuka laittaa ovet kiinni aaton aattona jo klo 15?!), kirjakauppoja, divareita ja kaupan pokkarihyllyjä ja palasin mökille tyhjin käsin.
Kotiin päästyäni hain heti seuraavan Smithini, Risteymiä (kyllä jouduin hyppäämään yhden yli) ja huokaisin. Lukukesä jatkuu, ja totta tosiaan tänä kesänä luetaan kaikki Zadie Smithit.

Ja vähän muutakin! Meinasin pitää lukumaratonin ensi viikonloppuna ja sen teema on todennäköisemmin: lyhyet ja parhaat. Mutta ensin luen vähän Smithiä...

"
"

- Zadie Smith: Nimikirjoitusmies

lauantai 1. heinäkuuta 2017

Pirkko Saisio: Spuuki Spaidermän ja raju Nonna

Olen tässä lueskellut kahta Pirkko Saision kirjaa yhtä aikaa: Signaalia, joka on kesken ja sitten juhannuksena siemaisin Spuuki Spaidermänin ja rajun Nonnan (Siltala, 2017, kirjastolaina). Kirja pohjautuu Saision facebookpäivityksiin, joissa ihmetellään isovanhempien elämää lasten ja varsinkin lastenlasten seurassa.


Kirjassa on siis lyhkäisiä facebook-kirjoituksia sangen Saisiomaiseen selkeään, hyväntuuliseen ja tempaisevaan tapaan. Tarinoita lukee hymy huulilla ja välillä hörähtäen. Saision elämänasenne on mielestäni niin jalat maassa olevaa, että lukiessa oloni on lähdes hykertelevä.

Suosittelen tätä makupalaksi, hyvän mielen tuojaksi. Pieniä pysähtymisiä arjessa isovanhemmuuden näkövinkkelistä.
Ja mikä kansi <3 (Elina Warsta).
Ai niin kirjassa on Remu Välisaaren hienoja piirroksia.
Jossakin tämä kirja oli muuten mielestäni luokiteltu lastenkirjaksi. Ei ole, tämä on aikuisten kirja.


"6.5.2015
Viisivuotias on yhtäkkiä oppinut sanomaan sekä geen että deen.
Hienosti.
Kuten sanassa vedengeidin."

- Pirkko Saisio: Spuuki Spaidermän ja raju Nonna

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Eppu Nuotio: Myrkkykeiso

Jos etsiskelet juhannukseksi tai kesälomallesi viihdyttävää kotimaista kirjaa, niin tässäpä yksi vinkki. Ihastuin Eppu Nuotion romanttiseen romaaniin Mutta minä rakastan sinua -kirjaan, joskin Nuotion ja Pirkko Sonnisen dekkarimainen yhteisteos Nainen parvekkeella oli hienoinen pettymys. Niinpä lähdin vähän jännityksellä lukemaan Nuotion uuden dekkarisarjan ensimmäistä, kauniskantista, osaa Myrkkykeiso, Ellen Lähteen tutkimuksia (Otava, 2017, esittelykpl). Mutta, heko heko, ellen lähde niin jään, joten lähdin mielenkiinnolla Nuotion matkaan.


No, näinhän ne taitavat kirjailijat kirjansa tekevät: alusta loppuun tyylillä. Eppu Nuotio asettaa sellaiset kirjasarjanpuitteet, että povaan tästä sarjasta toista lukutraditiotani kesieni ratoksi. Toinen on Mma Ramotswe (oh yes, sen uutuus odottaa jo pöydälläni- säästelen kirjan juhannukseksi!).

Nuotio kirjoittaa taidokkaan sulavaan tapaan. Ellen Lähde on leskeksi jäänyt puutarhoihin hurahtanut eläkeläinen, muttei lainkaan parhaat päivänsä kokenut mummero, vaan ajan hermolla oleva viriili, vahva nainen. Kirjassa esitellään useita henkilöitä ja kaikkiin tutustuminen on lähes yhtä mukavaa kuin Ellen Lähteeseen. Nuotio osaa asettua erinomaisesti eri henkilöhahmojen asemaan sukupuoleen tai ikään katsomatta. Tarinoiden edetessä, yksi henkilöistä katoaa ja myös Ellen Lähde alkaa pohtia tapausta henkilökohtaisen mielenkiintonsa vuoksi.

Nuotio kirjoittaa mukaansatempaavalla tavalla. Tarina ja tarinat etenevät ja muovautuvat sopusoinnussa. Välillä syödään hyvin (että ihan nälkä tulee lukijallekin) ja usein elämä etenee sangen arkisesti mutta samalla (tai siitä syystä) kiinnostavasti. Kirjan henkilöt ovat kukin erilaisia, kiinnostavia, omia yksilöitään. Kirjan kokonaisuus näkyi edessäni varsin aistillisesti ja pidin tässäkin Nuotion kirjassa tietynlaisesta nautinnollista elämää kuvaavasta tyylitiedosta, joka kutittelee mukavasti juuri niitä kohtiani kropasta, jotka eniten tarvitsevat rentoutumista. Kirja ikään kuin kutsuu itsensä hemmotteluun. Ymmärrättekö mitä tarkoitan? Tekee mieli tilata heti kuumaa, tuoksuvaa, ylihinnoiteltua mustaa teetä ja syödä hyvällä omatunnolla pari konvehtia. Ja sen tein.
Myrkkykeisoa on rentouttavaa lukea: se on pieni jännitystarina ja suuri ihmisyystarina.

Ja kyllä, kävin jo etsimässä kirjastosta Nuotion aiemman dekkarisarjan aloituskirjaa mutta se ei sattunut olemaan paikalla. Koska vuosi (veikkaan näin?), on liian pitkä odottaa lisää.
Ihastuttava kirja!


"Suuri kollektiivinen huokaus kuin kevättuuli kulkee huoneessa, kun kuva kukkivista puista rävähtää Ellenin takana olevalle valkokankaalle."

- Eppu Nuotio: Myrkkykeiso

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Henry Marsh: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta

Aivokirurgi Henry Marshin kirjoittama kirja omasta urastaan kiinnosti jo kustantajan katalogissa melko paljon, mutta varauksella (S&S, suom. Ulla Lempinen). Pelkäsin kirjan tarinoiden olevan minulle liikaa ja siksipä jäin odottelemaan toisten lukukokemuksia. Ja Hyllytonttupa se höpisi hyvää, ja minä pistin äkkiä varaten ja aloitin kirjan lähes heti sen käsiin saatuani, joskin rauhassa edeten ja tarinoista "nautiskellen". Kuten kuvassa, loistavassa mökkipukautumisestani huolimatta (joku voisi tuosta päätellä, että tarvitsen pikaista aivokirurgiaa), oloni oli lähes hurmaantunut auringon paisteessa kölliessäni, vaikka ympärilläni oli kirjasta sinkoilevaa verta ja luunsirpaleita.


Henry Marsh on kirjoittanut muistelmansa eläkkeelle jäätyään (vai jäädessään). Kirja on vallan mainiosti koottu teos ja se on lähes nerokkaan koukuttava. En oikeastaan lue jännitys- tai kauhukirjoja mutta tämä kirja tyydytti tuon kaiken piilevän janon. Kirja jakautuu erilaisten aivosairauksien otsikoihin, joiden alla Marsh kertoo joko tapaustarinan tai lisäksi myös jotakin omista kokemuksistaan ilmeisen arvostettuna aivokirurgina, käytännönopettajana ja myös kotimaansa Iso-Britanian ulkopuolella tehdystä työstään. Kirja ei ainoastaan ole mielenkiintoinen tapausesimerkkien vuoksi, vaan säilyttää intensiteettinsä nimenomaan Marshin kirjoitustavan, äärimmäisen omakohtaisuuden ja rehellisyyden ansiosta. Paikka paikoin melko tulistuva, varmasti useille ärsyttäväkin, Marsh tasapainottelee tarinoissaan elämän ja kuoleman rajamaastoissa. Aivokirurgia ei selvästikään ole itsestäänselvyyttä, kuten ei elämä ylipäätään. Ihmettelen suu auki, kuka ihmeessä kestää tuollaisen työn. Ja miten ihmeessä me kestetään kaikkea tätä elämää.

Kirja on myös erinomainen tarina työn tekemisestä ja ammatillisuuden kasvusta ja kehityksestä. Marsh kuvaa omaa oppimistaan ja kasvamistaan työntekijänä, ja toki siinä samalla ihmisenä kokonaisuutenaan, varsin yleispäteviin kuvauksiin yltävästi. Samalla Marsh on kirjassaan riittävällä tavalla omakohtainen. Hän paljastaa juuri sopivasti jotain omasta elämästään mikä asettaa työnteon oikeisiin suhteisiin sitä kauempaa lukiessa ja herättää mielenkiinnon kirjan kokonaisuuteen aivan eri tavalla kuin jos omakohtaisuus olisi jätetty pois. Jotakin toistuvuuttakin on, joita olisi voinut karsia, mutta toisaalta se saattoi vain kuvata sitä, että nuo elämänkohdat olivat olleet aivokirurgin omissa uskomattomissa aivoissa, ja niiden sopukoiden "avautuvissa kauniissa näkymissä" (kuten suurinpiirtein Marsh kuvasi päästessään laikkauksissaan oikeisiin kohtiin ja näkemään aivojen syviä rakenteita hyvällä näkyvyydellä), eli hänen henkilökohtaisessa elämässään, niitä tärkeimpiä.

Todella hyvä ja mielenkiintoinen kirja! Ja kyllä, aluksi jouduin vähän ahdistumaan kuvauksista, ja mietin että miten hyvät painajaiset tästä saa, ja kyllä, liikuituin useasti, ja kyllä, tiedän liikaa nyt kaikesta mitä voi myös sattua- mutta silti. Tykkäsin ja suosittelen kokeilemaan. Tällaisia työurakuvauksia pitäisi olla enemmän, tai minun lukea enemmän, mutta lähinnä aina tulee vain jotain huippu-urhelija- ja politiikkakuvauksia vastaan, jotka eivät kyllä minua kiinnosta. Osaisiko joku vinkata minulle lisää vastaavia kirjoja? Melkein toivoisin Marshin kirjoittavan kakkososan!


"'Mitä sinä tekisit, jos kyseessä olisi oma äitisi?' poika kysyi.
Epäröin hetken, silä en ollut varma mitä vastaisin. Juuri sitä jokaisen potilaan pitäisi kysyä lääkäriltään, mutta useimmat eivät kehtaa, koska ksymys vihjaa lääkäreiden toimivan omalla kohdallaan toisin kuin he suosittelevat potilailleen."

-Henry Marsh: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Riitta Jalonen: Kirkkaus

Riitta Jalosen Kirkkaus on kehuttu joka paikassa. Ja aina vain uudet postauksen hullaantuvat Jalosen Kirkkaudesta. Minusta Kirkkauden kansi oli liian melankolisen oloinen, joten meni näin kauan ennen kuin suostuin ottamaan kirjan kirjastosta mukaani. Uusin kirjan varmaan kolme kertaa ennen kuin aloitin sen, ja vieläkin hieman itseni pakottaen, koska en halunnut missata tätä sensaatiota.


Jalosen Kirkkaus kertoo uusiseelantilaisen kirjailijan Janet Framen kuvitteellisen elämänkerran. Tarinasta mielenkiintoisen tekee kirjailijan mielisairaalakokemukset ja oman terveydettä kuvatut ajatukset, joissa Jalonen onnistuu upeasti. Kirjan kantava tunnelma on lumoava, hieman melankolinen, poeettinen, romanttinenkin. Kirjaa lukiessani haluan toki saada käsiini suomentamatonta Janet Framea, joka on selvästikin lumonnut maailman ihmisiä ja ainakin Riitta Jalosen.

Kirjan lukukokemus kokee kuitenkin pientä infltaatiota siitä, ettei tarina kanna minusta sellaisella intensiteetillä kuin toivoisin. Sen sanoma on enemmänkin haaveileva, tunnelmoiva, tunteikas kuin tarinan imussa kulkeva. Jalonen kirjoittaa valtavan kauniisti mutta jonkun verran toistuvuus (joka saattoi olla Framen ajatuksen toistuvuutta tarkoituksellisesti kuvaavaa) häiritsi lukukokemustani. Luin kyllä kirjan alusta loppuun saakka ja jokaisen sanan hyvin mielin mutta minulle tämä ei siltikään noissut sellaisiin sfääreihin kuin olisikin alkutietojen mukaan olettanut sen yltävän. Tai ehkä se ylsikin itse asiassa ylitse sen oman olettamukseni, koska oletin ettei kirja ole ollenkaan minua varten, mutta silti pidin siitä.


"Sellainen minusta oli tullut. Karvainen olio jonka silmät paloivat pimeässä pensaikossa. Kaikki ihmiset, jotka ne näkivät, pelästyivät, he joko jhmettyivät paikoilleen tai juoksivat pakoon."

- Riitta Jalonen: Kirkkaus (Tammi, 2016)

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Zadie Smith: Swing Time

Voi apua mikä jättiläinen, huokaisin kun sain postista ihastuttavan keltaisen Zadie Smithin Swing Time:n käsiini (WSOY, 2017, suom. Irmeli Ruuska, esittelykpl) mutta miten ihastuttavan lukukokemuksen kirja antoikaan! Kirjaa lukiessani oikein tunsin kuinka kunnon romaanin viettelemys vei minut päästä varpaisiin ja rakastin lukemista!


Uskomatonta kyllä, Zadie Smith on minulle entuudestaan tuntematon kirjailija. Nyt kuitenkin laitoin jo seuraavaan kirjastosta varaukseen, sillä Swing Timen jälkeen minulle tuli olo, että tässä saattaa olla minulle uusi luottokirjailija. Swing Time muistutti minua sangen hauskalla tavalla vasta bloggaamastani Elena Ferranten Napoli -sarjasta. Samalla siinä oli jotain yhteistä uskomattoman imukasta tunnelmaa, mitä koin lukiessani Woodsonin Another Brooklynin viime joulukuussa. Ja näitä kaikkia yhdistää varsinkin lasten, nuorten tyttöjen ystävyyden kuvaaminen, sen intensiteetti ja voima ja vaikutus aikuisuuteen- ja samalla myös kiehtova kulttuurikuvaus.

Swing Timessa kaksi tummaa tyttöä, kertoja (jolle ei kerrota nimeä) ja Tracey kasvavat samoilla, ei kovin rikkailla kujilla, ja kumpikin rakastuu tanssiin. Kirjan lumon keskiö minulle on tuo tanssiin hullaantumisen kuvaus. Se kuinka tytöt rakastuvat tanssiaskeliin ja uppoutuvat asiaan oman aikakautensa keinoin. Tracey on luonnonlahjakkuus kroppansa käsittelyssä ja kertoja joutuu tekemään enemmän työtä. Traceyn perhelähtökohdat ovat kuitenkin tietyllä tapaa vaikeammat kuin kertojan, joka pyörittää Traceyn elämänkulkua sukupolvien jatkumon lailla. Kertojankaan perhe ei ole tasaista onnea kantava, vaan äärimmäisen tiedonhaluinen ja älykäs äiti lukee itsensä aikuisena poliittiseksi henkilöksi, jolloin tyttö jää äidin huomiotta ja kertojan isä "silittää rakkaudesta perheen vaatteita". Vallan mielenkiintoista onkin lukea nuoruuden rinnalla kertojan aikuisuuskuvausta, jossa hän toimii maailmalla kuuluisan tähden, Aimeen avustajana ja elää siis varsin glamourista elämää... Jälleen kerran varsin itsetietoinen ja vahva nainen, Aimee, ja sitten kertoja, omassa keskinkertaisuudessaan.

Siis minä janosin tätä kirjaa, tätä kieltä, tätä rytmiä, tätä tarinaa, näitä lumoavia henkilöhahmoja, tätä pilkettä silmäkulmassa, tätä kaikkea! AH! Tiedän mitä teen tänä kesänä. Luen toivottavasti koko suomennetun Smithin tuotannon läpi ja jos se ei riitä etsin jostakin käsiini enkuksi lisää. Melkein itkettää, miten onnellinen olin Swing Timea lukiessani. Ainakin Swing Timen Zadie Smith pääsee heti arvokkaaseen ja kovaan joukkoon, jossa rakastamani kirjailija(ttaret) oleskelevat. Ja samalla vähän pelkään, että tässä käy samalla lailla kuin parin muun "luottokirjailijan" kanssa, joiden kanssa huomaan välillä, että luettuani yhden kirjan, olen melkein lukenut koko tuotannon (karrikoitua mutta tiedättehän?).


"Aloimme taas polkea, puuskutimme kammottavan jyrkässä ylämäessä seuraten Aimeen naurua."

- Zadie Smith: Swing Time